Rakkaudenhirviö on mukaansatempaava nuoren naisen kasvukertomus

 

Rakkaudenhirvio

Saara Turusen (s. 1981) esikoisromaani Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) on todellinen page-turner, jota ei malttaisi laskea käsistään. Kirja on kasvukertomus nimettömästä, minä-muodossa puhuvasta päähenkilöstä, joka syntyy uskonnolliseen suurperheeseen syrjäiseen kylään, muuttaa 16-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan taidelukiossa, lähtee välivuodeksi Lontooseen, pääsee opiskelemaan käsikirjoittamista Stadiaan ja Teatterikorkeakouluun sekä lähtee etsimään itseään ja rakkautta ulkomaille.

Romaanin henkilö muistuttaa hyvin paljon Turusta itseään. Romaanissa ei silti kerrota sitä, että Turusesta itsestään tuli myöhemmin Suomen käännetyin näytelmäkirjailija. Hänen feministiset tekstinsä käsittelevät naispuolisen taiteilijan eri puolien välistä ristiriitaa: vakavaa yhteiskuntakriitikkoa ja rakkaudennälkäistä hupakkoa. Puputytön Turunen ohjasi Teatterikorkeakouluun vuonna 2009 ja Broken Heart Storyn Q-teatteriin vuonna 2011. Molemmat olivat suuria menestyksiä. Kävin itsekin katsomassa Broken Heart Storyn ja kirjoitin siitä kehuvan arvion silloiseen blogiini (lue arvio täältä).

Sain Rakkaudenhirviön mukaani Kansallisteatterin Bloggariklubilta, mistä kirjoitinkin edellisen postaukseni. Jo kirjan tyttömäinen ja jännittävä kansi vetosi itseeni. Hassua on, että heti kun Saara Turunen astui lavalle, muistin hänet Kallion lukiosta. Olin tosiaan nähnyt hänen näytelmänsä ja lukenut hänestä useita lehtijuttuja, mutta vasta siinä lavalla alle parin metrin päässä tuolistani tunnistin hänet.

Olemme syntyneet samana vuonna, ja Rakkaudenhirviössä Turunen kertookin lyhyesti kolmesta vuodestaan Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Emme tosin pyörineet koulussa samoissa kaveriporukoissa. Ainakin romaanin mukaan Turunen vietti kaiken aikansa lukiossa vain Laura Birnin ja myöhemmin myös Antti Holman kanssa, jotka molemmat ovat nykyään tunnettuja näyttelijöitä. Holmasta ja Turusesta tuli lukiossa myös kämppäkaverit. Laura Birnin muistan lukiosta ja jo yhteisiltä ilmaisutaidon kursseilta Kruununhaan yläasteelta, ja hän esitti toisen pääroolin Turusen Broken Heart Storyssä.

Turusen kirjoittamilla henkilöillä on samat nimet kuin hänen oman elämänsä ihmisillä, joten kirjan lukee pakolla elämäkerrallisena. Turunen sanoi Bloggariklubilla, että Rakkaudenhirviö on tarinan muotoon kirjoitettu tosikertomus. Kirjassa on myös fantasiakohtia sekä esimerkiksi kirjan hahmo on Espanjassa pelkästään au pairina kun Turunen myös opiskeli Espanjassa käsikirjoittamista korkeakouluvaihdossa pari vuotta.

Minulla ei ole ollenkaan muistikuvia Turusesta lukiossa, vaikka hänen kasvonsa ja nimensä olivat selvästi tutut. Turunen mainitseekin romaanissa olleensa lukiossa syrjäänvetäytyvä ja mustatukkainen kun nykyään hän on vaaleahiuksinen. Olin varma, että olimme lukiossa samalla näyttämöilmaisun kurssilla ja että hänkin esiintyi Bertolt Brechtin näytelmässä nimeltä Poikkeus ja Sääntö. Kun tänään katsoin valokuva-albumista kuviani näytelmän kulisseista ja nimet näytelmän esitteestä, niin olinkin sekoittanut Turusen toiseen tyttöön. Näin voi muisti tehdä tepposet, ainakin kuudentoista (!) vuoden takaisten tapahtumien kanssa.

Takaisin Rakkaudenhirviöön. Kirja koostuu mukavan lyhyistä luvuista, joissa aina pureudutaan johonkin aiheeseen. Yli 400 sivuinen Rakkaudenhirviö on tarina päähenkilön kasvusta lapsesta nuoreksi naiseksi ja myös hänen sukunsa vaiheista. Näinkin ”tavallinen” ja henkilökohtainen aihe on kiehtova. Kaipa ihmisiä kiinnostaa aina lukea toisten elämänpoluista: samaistua samantapaisiin kokemuksiin kuin mitä itsellä on ollut tai yllättyä, että näinkin eritavalla voi toisen elämä mennä, mikä antaa perspektiiviä omiin elämänkokemuksiin. Tärkeintä on se, että tarina on kerrottu hyvin.

Saara Turunen. Kuvaaja: Carl Bergman (Tammi)
Saara Turunen. Kuvaaja: Carl Bergman (Tammi)

Päähenkilön elämässä on kaksi kipupistettä: kotimaa ja äiti. Päähenkilö ei sopeudu Suomeen, jossa on kylmä sää ja ihmiset ovat tylyjä ja vakavia. Suomalaiset ovat etäisiä toisilleen ja pelkäävät toistensa koskettamista. Kuitenkin myös ulkomailla kirjan minä tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Sivullisuus seuraa häntä kaikkialle, koska hän ei ole löytänyt omaa paikkaansa maailmassa.

Espanjassa asuessaan päähenkilö rakastaa lämmintä säätä ja iloisia, välittömiä ja puheliaita ihmisiä. Samalla hän on heidän seurassaan mitä suomalaisin: hiljainen, melankolinen, tuomitseva ja kosketusarka. Hän ihailee parasta ystäväänsä Lauraa, joka on kuvankaunis, nauravainen ja lempeä, ja jonka ihanuus lumoaa kaikki. Miehissäkin päähenkilöön vetoaa juuri aurinkoisuus, sanavalmius ja romanttisuus, vaikka samalla hänen on itse vaikea vastaanottaa toisen kehuja ja antaa kehuja.

Hupaisaa on, että päähenkilö usein kritisoi muissa suomalaisissa juuri niitä piirteitä (puhumattomuus, kosketusarkuus ja hymyilemättömyys), jotka ovat selvästi myös hänen omia piirteitään. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ihmiset inhoavat muissa eniten juuri niitä piirteitä, jotka ovat heidän omia huonoja puoliaan. Ja vaikka miten paljon inhoaisi suomalaisuutta, on jokainen täällä kasvanut myös pakolla osittain oman maamme tuote.

Ymmärrän kyllä kirjan minän angstia Suomea kohtaan, koska itseänikin usein rassaa Suomessa sään kylmyys ja suomalaisten autistinen käytös. Mikä muualla maailmassa olisi tylyä tai sulkeutunutta, on täällä ihan hyväksyttyä käytöstä.

Kuitenkin näemme asiat myös pitkälti oman asenteemme kautta, ja itse näen paljon enemmän valoa ja mahdollisuuksia siellä, missä kirjan minä näkee vain negatiivisuutta. Häntä ärsyttää Helsingissä kotibileiden arkisuus, vaikka itse olen viihtynyt kotibileissä. Hän ei lopulta arvostakaan taidelukiota, jossa taas itse ystävystyin monien samanhenkisten nuorten kanssa ja nautin luovasta ilmapiiristä, vaikka tietysti kilpailuhenkinen ilmapiiri ja nokittelu rassasivat joskus. Hän myös halveksii Teatterikorkeakoulua, vaikka pääsi sisään ensimmäisellä (!) yrittämällä satojen muiden halukkaiden jäädessä rannalle.

Vaikka kirjan minä saavuttaa ihmeen helposti monia saavutuksia, toisaalta on lohdullista lukea, ettei hänkään osaa kaikkea, kuten ei osannut kirjoittaa tietokoneella vielä Teatterikorkeakouluun hakiessaan. Lisäksi hänen polkunsa käsikirjoittajaksi ja kirjailijaksi ei ole ollut suora voittoputki, vaan välillä hän hylkäsi pitkäksi aikaa kirjoittamisen ja hakeutui hanttitöihin, ja palasi sitten taas kirjoittavaksi ihmiseksi.

Kun saa kuulla toisen ihmisen näkökulmat asioihin, on toista helpompi ymmärtää. Melankolisesta ja ylimielisyyttä hipovan kriittisestä asenteestaan huolimatta kirjan minä on usein varsin sympaattinen tapaus: vilpitön, seikkailunjanoinen, seurallinen ja älykäs.

Äiti taas on katkeroitunut, koska hän halusi muusikoksi, mutta totteli vanhempiaan, joiden mukaan hänen piti valita ”järkevämpi” ammatti. Niin äiti opiskelee ravitsemusneuvojaksi, joka estää myös lapsiaan ja aviomiestään syömästä mitään missä on sokeria tai rasvaa. Siksi päähenkilö ei tiedä mitään parempaa kuin herkuttelu aina kun siihen harvoin tulee tilaisuus. Ihmeellistä on, että aikuisena hän tuntuu vähän väliä syövän kermaleivoksia ja ranskalaisia, mutta on silti pajunvitsan hoikka – ja ikävästi pilkkaa lihavia ihmisiä. Kirjan minä haluaa olla mahdollisimman erilainen kuin äitinsä, mutta kuitenkin äidin kasvatus näkyy joissakin hänen piirteissään (lihavien inhoaminen ja siivousintoilu), vaikkei hän itse tunnista niitä samoiksi ominaisuuksiksi kuin hänen äidillään on.

Äidin elämänfilosofia on olla mahdollisimman tavallinen ja huomaamaton eikä tehdä mitään sellaista, mitä joku naapuri voisi ihmetellä. Kirjan minä mainitseekin usein, että Suomessa ihaillaan yli kaiken tavallisuutta, mikä kaventaa ihmisten elinpiiriä. Omasta kutsumuksestaan luopunut äiti ei selvästi kestä tyttärensä taiteellisia taipumuksia ja lahjakkuutta, joten hän hokee koko ajan, että tyttärestä tulisi hyvä siivooja. Kodin ilmapiiri on kireä, ahdasmielinen ja lannistava, joten tytär masentuu jo lapsena. Hän pakenee kotoa pois heti kun vain pääsee.

Nimi Rakkaudenhirviö tulee tulkintani mukaan siitä, että kirjan päähenkilö haluaa kipeästi tuntea olevansa rakastettu ja ihana, vaikka samalla hän ei kestä tätä kaipuuta itsessään. Hänen äitinsä on aina pelotellut, että erikoiset ihmiset jäävät yksin ja vain olemalla mahdollisimman tavallinen voi löytää rinnalleen puolison. Päähenkilön kotikylässä parasta mitä naiselle voi tapahtua, on miehen saaminen. Tämä vanhanaikaisuus ällöttää päähenkilöä, mutta kuitenkin hänkin haluaa löytää kumppanin. Mielestäni kirjan äiti unohti sen, että sitä voi olla ”erikoinen” ihminen – ja löytää kumppanikseen toisen ”erikoisen” ihmisen!

Bloggariklubilla Turunen mainitsi, että joku oli sanonut hyvin, että itse asiassa kaikki kirjan hahmot ovat ”rakkaudenhirviöitä”.

Onnistuneen kasvukertomuksen avainsana on rehellisyys. Vain tarkasti näkeminen ja avoimesti kirjoittaminen tekevät elämäntarinasta näin kiinnostavan. Turusen kieli on myös runollista ja lennokasta. Tarina on monin paikoin synkkä, mutta sitä keventää hersyvä musta huumori. Kertomuksessa kuljetaan pimeydestä kohti valoa.

”Ei kaikkien tarvitse kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla parempi tyytyä vähempään, selittää äitini. Kaikkein paras olisi, jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Ja tavalliselle naiselle jokin vaatimaton ammatti, kuten siivooja, sopii hyvin, eritoten jos haluaa välttää yksinäisen naisen kohtalon. Äidilläni on eräs kaveri. Hän on yksinäinen nainen ja erikoinen tyyppi. Hän painaa kaksisataa kiloa ja rakentelee tuhannen palan palapeliä. Minä en haluaisi olla sellainen nainen, mutta en myöskään siivooja. Haluaisin, että olisi vielä jotain muuta, en vain tiedä mitä se voisi olla.”

 

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s