Koomisia ja kipeitä huomioita keski-ikäisen naisen elämästä

9789510406878_frontcover_final.jpg;jsessionid=13u474ez93ua21mvv03ecfp4ap

Kiinnostuin kirjasta kun luin arvioita, joissa ihmiset sanoivat nauraneensa kirjan jutuille ääneen bussissa ja vain odottaneensa hetkeä, että pääsevät taas teoksen kimppuun. Koin saman itsekin kun sain arvostelukappaleen käsiini: hotkaisin opuksen muutamassa päivässä.

Kaisa Haatanen (s. 1966) on helsinkiläinen kustannuspäällikkö, joka pari vuotta sitten kyllästyi arkeensa. Ennen niin innostanut kirja-alan työ alkoi maistua pakkopullalta. Haatanen päätti lopulta pitää sapattivuoden, jonka aikana hän etsisi taas ilon työhönsä ja muutenkin elämäänsä. Sapattivuoden aikana hän kirjoitti esikoiskirjansa Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015).

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka on laitettu aakkosjärjestykseen. Niissä keski-ikäinen nainen laittaa kirjoittamalla elämänsä järjestykseen. Aiheet ovat niin pieniä kuin isoja. Luvuilla on sellaisia otsikoita kuin Elämän tarkoitus, Feminismi, Kantakahvila, Raha, Seksi, Työ ja Ystävät. Huomioissa on kypsää viisautta, joista huomaa, että kirjoittaja on laajasti sivistynyt niin sydämeltään kuin mieleltään.

Elämän tarkoitus on kohtaaminen. Erilaiset kohtaamiset. Ihmisten, luonnon ja kulttuurien väliset kohtaamiset. Olisi hyvä, jos kohtaamiset aiheuttaisivat mielihyvää kaikille osapuolille. Joskus huonot kohtaamiset voivat lopulta johtaa hyvään. Siihen vaaditaan yksilön kypsyyttä.

Kirjan päähenkilö kertoo miltä tuntui kun huomasi olevansa kadulla näkymätön, kuinka hirveää oli löytää ensimmäinen harmaa karva sieltä ja miltä tuntuu kokeilla pilatesta ja yrittää saada maatessa häpyluunsa lattiaan (ei onnistu kun vatsa on tiellä). Hän pohtii, miksi on yhä sinkku ja lapseton, ja miksei se ole niin kauheaa kuin yleisesti kuvitellaan. Kertoessaan omasta elämästään ja oivalluksistaan, Haatanen tulee samalla kertoneeksi jotain yleipätevää naisena, ylipainoisena, naimattomana, lapsettomana ja keski-ikäisenä elämisestä Suomessa.

Kirjan päähenkilön nimi on Tytti, mutta hahmo vaikuttaa olevan Kaisa Haatasen muotokuva, koska Tytti on myös sapattivapaalla oleva 48-vuotias ja sinkku kustannuspäällikö Helsingistä. Kuitenkin Haatanen on maininnut, ettei ole täysin yks yhteen Tytin kanssa, koska esimerkiksi Tytin asunto on aina siisti, mutta Kaisa itse taas ei jaksa siivota. Kirjan lyhyt pituus (170 sivua) sopii teokseen, joka on kuitenkin näin kevyt.

En varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään kun olen 15 vuotta kirjailijaa nuorempi, mutta teos kolahti silti. Hyvä kirjallisuushan tarjoaa kurkistuksen erilaisen ihmisen pään sisälle ja lisää empaattisuutta toisia ihmisryhmiä kohtaan. Monessa kohtaa kirjailija tarjosi myös samastumiskohtaa kuvatessaan meille kaikille tuttuja arjen sattumuksia kuten keittiön banaanikärpäsiä, joiden imuroiminen voi antaa suurta tyydytystä.

Kuten yksi toinenkin kirjakriitikko kirjoitti, ainoa turhalta tuntuva asia oli vastakkainasettelu keski-ikäisten ja nuorten välillä. Tietystikin keski-ikäisen on usein vaikea ymmärtää nuoria, ja aiheesta repii irti paljon huumoria, mutta tuntui ikävältä lukea kuinka ilkeästi päähenkilö haukkuu teinityttöjä, jollainen hän on itsekin joskus ollut. Sävy tuntui turhan ankaralta, ehkä jopa katkeralta. Ehkä syynä ennakkoluuloihin on vain se, ettei hän enää tunne yhtään teinityttöä.

Teinitytöt ovat muutenkin yhteiskunnan ehkä vähiten arvostettu ryhmä, joten juuri toisten naisten pitäisi olla heille solidaarisia. Teinityttöjä toki ihaillaan heidän nuoruutensa, seksikkyytensä ja kauneutensa tähden, mutta heillä ei ole rahaa, koulutusta, asemaa eikä valtaa kuten keski-ikäisillä naisilla. Jos teinityttö fanittaa jotain, niin kaikki muut pilkkaavat fanituksen kohdetta.

Päähenkilö Tytti esimerkiksi useassa kohtaa mainitsee kuinka huorahtavasti teinitytöt pukeutuvat, vaikka yhdessä kohtaa hän muistelee kuinka hänen paras ystävänsäkin teininä sai kadulla mummolta kävelykepistä kun oli pukeutunut mikroshortseihin. Muistelen itsekin nykyisin huvittuneena ja nolostuneena sitä kuinka kuljin teininä kesäisin kaupungilla selän kokonaan paljastavassa narutopissa ja mikroshorteissa tai minihameessa – toppi vedettynä niin alas, että punaisten rintaliivien pitsit varmasti näkyivät kaikille. Toisaalta itselläni oli silloin nykyajan kauneusihanteiden mukainen ”täydellinen” hoikka vartalo mitä esitellä, ja kaikenlainen kokeilu, keimailu ja ylilyönnit nyt vain kuuluvat viattomaan nuoruuteen.

Kaisa Haatanen
Kaisa Haatanen. Kuvaaja: Nauska

Tytti on luonnollisesti kaunokirjallisuuden ystävä, ja tämä teki hänestä heti itselleni läheisen tuntuisen hahmon. Haatanen kirjoittaa osuvasti myös aikuisperheestä, jonka jäsen sinkku keski-ikäinen on kun hänellä ei ole omaa perhettä. Hän viettää esimerkiksi juhlapyhät yhä vanhempiensa luona. Dialogit Tytin, hänen ”vanhapoikaveljensä” ja seitsemänkymppisten vanhempiensa välillä ovat kirjan hauskinta ja samaistuttavinta antia.

Kirja tarjosi itselleni lohdutusta ja toivoa, koska lähestyn kuitenkin itsekin vääjäämättä keski-ikää ja olen pelännyt, että tarkoittaako se tylsää ja pysähtynyttä elämää. Kirjan päähenkilö Tytti elää kuitenkin hauskaa ja mukavaa elämää: hän lomailee ulkomailla useamman kerran vuodessa, käy niin rock-konserteissa kuin oopperassa, tutustuu uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin, lukee sanomalehtiä kantakahvilassaan – ja jopa kirjoittaa esikoiskirjan. Enemmän kuin ikä, ihmisen elämäntyyliin vaikuttaa hänen persoonansa ja elämäntilanteensa. Tytti ei jaksa enää bilettää eikä reppureissata, mutta kaipa aikansa kutakin.

Tytti / Kaisa on myös rohkaiseva esikuva tyytyväisestä itsenäisestä naisesta, joka toki deittailee miehiä, mutta viihtyy myös itsekseen kotona ja haluaa käydä yksin ulkomaanlomilla. Tietystikin Tytti edustaa hyvin toimeentulevaa keskiluokkaista ja korkeasti koulutettua länsimaalaista naista, jolla on paljon etuoikeuksia. Hänellä on rahaa ostella huimaavan kalliita merkkilaukkuja (15 kappaletta) ja hoidattaa kalliit tekoripsensä ja geelikyntensä Lontoossa.

Tytti / Kaisa pohtii hyvin sitä, miksi meikeistä ja käsilaukuista puhuvaa naista soimataan pinnalliseksi, vaikka hän olisi kiinnostunut myös korkeakulttuurista. Itse toteaisin niille, jotka pilkkaavat muodista kiinnostuneita naisia, että eikös naisia halveksita myös, jos he eivät huolehdi ulkonäöstään? Ihminen on esteettinen ja visuaalinen olento, joka pitää kauneudesta (vaatteet, kampaukset, sisustus, maalaukset, tanssi), eikä se tee kenestäkään pinnallista.

Tytin hahmossa ihastuttaa hänen optimisminsa sekä loputon uteliaisuutensa ja innostuksensa elämästä. Valoisakin persoona voi masentua, mutta kriisi onkin usein merkki siitä, että ihminen kaipaa muutosta elämäänsä eikä ole kuunnellut sisäistä ääntään. Sapattivuoden aikana Haatanen etsii tiensä takaisin onnellisuuteen.

Kirjan ulkopuolisesta maailmasta sen verran, että googlaamalla sain tietää Haatasen vaihtaneen sapattivuoden jälkeen Schildtsin suomenkieliseltä kustannusosastolta kustannusosakeyhtiö Paasilinnaan. Uusi työpaikkakin varmasti virkisti, vaikkei sentään alaa eikä asemaa tarvinnut vaihtaa.

Meikkipussin pohjalta on monessa mielessä terapiakirjoitusta, niin kuin kirjoittaja itsekin toteaa. Valituksen valaisee kuitenkin kertojan mainio huumorintaju.

Youtubessa on muuten Kaisa Haatasen huumorivideoita kirjan aiheista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s