Vampyyrien tanssi on verevää kauhukomediaa

Ei muuta kuin valkosipulia reilusti taskuihin, risti kaulaan ja katsomaan nahkahousuisia vampyyreja! Menin keskiviikkona 3. helmikuuta ulos syömään ja musikaalin ensi-iltaan Peacock-teatterissa serkkuni Janican kanssa. Yleisössä näki paljon julkisuuden henkilöitä, mikä on aina viihdyttävää seurailtavaa.

Olin serkkuni kanssa katsomassa näytöstä pressilipulla ja avecilla. Kiitos teatterille tarjoiluista!

Olin valmistautunut esitykseen katsomalla samana päivänä ensiksi yhdysvaltalaisen elokuvan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani (The Fearless Vampire Killers, alun perin Dance of the Vampires). Vuonna 1967 julkaistu, puolalais-ranskalaisen Roman Polańskin ohjaama elokuva on nimittäin Vampyyrien tanssi –musikaalin innoittaja.

Kauhukomedia sai heti kulttimaineen. Polánski kertoo saaneensa idean kauhukomediasta kun hän kävi katsomassa kauhuelokuvia ja huomasi, että nuoret katsojat nauroivat kaikista kauheimmissa kohdissa.

Elokuvassa rakastavaisia esittävät Roman Polański ja Sharon Tate rakastuivat oikeastikin kuvausten aikana ja menivät myöhemmin naimisiin. Onni kesti valitettavasti vain muutaman vuoden, sillä ”Charles Mansenin perhe” murhasi vasta 26-vuotiaan ja yhdeksännellä kuulla raskaana olleen Sharonin vuonna 1969.

Polánskin palkituimpia elokuvia ovat Chinatown, Tess – viattomuuden tarina ja Pianisti, josta hän sai parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon. Yhtä kuuluisa kuin elokuvistaan, Polánski on vuosikymmeniä kestävästä pakoilustaan yhdysvaltalaisia viranomaisia, sillä häntä vastaan nostettiin vuonna 1977 syyte 13-vuotiaan yhdysvaltalaistytön raiskauksesta.

Vampyyrien tanssi -musikaali seurailee varsin uskollisesti elokuvaa, tosin sillä suurella erolla että elokuva ei ole musikaali. Polánski itse ohjasi musikaalin alkuperäisproduktion, Tanz der Vampire,  Wienissä vuonna 1997. Vampyyrien tanssi on siis luontevaa jatkoa Helsingin kaupunginteatterin turvalliselle mutta toki onnistuneelle tavalle tuoda Suomeen ulkomailla jo vuosien ajan menestyneitä musikaaleja.

Sharon Tate (”Sarah”) ja Roman Polański (”Alfred”) elokuvassa The Fearless Vampire Killers.

Musikaalia voi katsoa joko kauhuromantiikkana tai kauhukomediana. Erityisen pelottava musikaali ei tosin ole, vaikkakin kauhukuvastoa on käytetty hienosti visuaalisena elementtinä.

Vampyyrit ovat olleet viihteessä todella muodikas aihe jo 1990-luvulta lähtien ja on puhuttu vampyyribuumista (Buffy, vampyyrintappaja, Twilight -kirjat ja -elokuvat, True Blood -tv-sarja, Vampyyripäiväkirjat -tv-sarja…). Musikaaleissa vampyyreja ei tosin ole muistaakseni muuten nähty.

Elokuvassa ja musikaalissa on höpsö tarina, joka on kuitenkin ihan viihdyttävä. Vanha professori Abronsius uskoo vakaasti vampyyrien olemassaoloon, vaikka muu tiedemaailma on kääntänyt hänelle selkänsä. Hupsu ja pelkurimainen mutta tiedonjanoinen Abronsius matkaa nuoren ja kirkasotsaisen assistenttinsa Alfredin kanssa transilvanialaiseen kylään. Alfred ihastuu majatalonomistajan kauniiseen tyttäreen Sarah’an.

Tyttöön on kuitenkin iskenyt silmänsä myös läheisessä linnassa asuva vampyyrikreivi von Krolock, johon myös Sarah tuntee vetoa. Elokuvassa vampyyrikreivi sieppaa Sarah’n, mutta musikaalissa Sarah’sta on tehty toiminnallisempi hahmo ja hän itse lähtee kreivin kutsumana linnaan tanssiaisiin. Alfred ja professori seuraavat perässä pelastaakseen Sarah’n ja tappaakseen vampyyrit. Tarinan loppu on yllättävä, mikä on piristävää.

Musikaali tekee vaikutuksen heti alkuhetkistä lähtien kun yleisö saa nähdä pikkutarkasti toteutetun lavasteen majatalosta. Lavastajat Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat tehneet hyvää jälkeä, samoin puvustaja Elina Kolehmainen. Visuaalisesti musikaali onkin loistelias, sillä niin puvut kuin lavasteet ovat viimeisen päälle tehtyjä. Erityisen maininnan ansaitsee toisen puoliajan aloittava laulukohtaus vampyyrilinnasta, jossa kekseliäät lavasteet totisesti yllättävät katsojan.

Näyttelijät ovat myös taitavia ja hauskoja. Ensi-illassa suurimman huomion veivät vahvaäänisen Mikko Vihman esittämä karismaattinen vampyyrikreivi ja heleä-äänisen Raili Raitalan tulkitsema viaton Sarah. Heidän duottonsa sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni. Petrus Kähkönen Alfredina ja Antti Timonen Abronsiuksena saivat yleisössä aikaan suurimmat naurut toheloinnillaan ja hassuilla ilmeillään. Samuel Harjanne esitti kreivin mainiota homopoikaa Herbertiä.

Musikaali lähtee kunnolla lentoon vasta väliajan jälkeen. Siihen asti yleisö on saanut odottaa musikaalin nimen lupaamia vampyyreja – ja sitten vampyyreja saadaankin nähdä oikein kunnolla! Musikaalinumerot ovat todella vetäviä ja vangitsevia. Myös ensimmäisellä puoliajalla nähdään toki upeita musikaalinumeroita, kuten tanssi, jossa näyttämö on täynnä Sarah’n ja vampyyrikreivin kopioita.

Niin elokuvassa kuin musikaalissa ongelmana on tosin vanhanaikaisuus sukupuolirooleissa – ja suoranainen seksistisyys. Naishahmoja on vain kahdenlaisia: turhamaisia nuoria kaunottaria ja koomisia keski-ikäisiä pirttihirmuja. Seksistisyys vaivaa esityisesti ensimmäisen näytöksen kohtauksia majatalossa. Puolustukseksi voi toki sanoa, että elokuva on aikakautensa (1960-luvun) tuote ja musikaalikin on jo 1990-luvulta, jolloin naisten asema oli huonompi kuin nykyisin.

Majatalon isännän tytär Sarah on siinä 17-vuotias neito, joka saa rangaistukseksi isältään lyöntejä takapuolelle! Sarah myös keikistelee vähän väliä alasti kylvyssä, mutta mieshahmoja ei nähdä puolipukeissa. Alfred tiirailee majatalon nuoren piian rintoja. Sarah’n siveydestä huolestunut isä jatkuvasti lähentelee vastentahtoista, tyttärensä ikäistä piikaa. Seksuaalisen ahdistelun tarkoitus on olla katsojasta hauskaa, ei kamalaa…

Musikaali on silti tuotu nykyaikaan niin, että Sarah itse haluaa karata vampyyrikreivin luokse ja kuvittelemaansa vapauteen. Sarah’n tyhmänrohkeuden syynä voi nähdä hänen ylisuojelevat vanhempansa, jotka ovat saaneet kasvatettua tyttärensä vapaudenjanon äärimmilleen lukitsemalla hänet huoneeseensa.

Musikaalissa piika myös lopulta alkaa tykätä majatalon isännästä kun taas elokuvassa isäntä vain lopulta pakottaa piian heilakseen. Piian hahmo on elokuvassa passiivinen uhri, mutta musikaalissa hänkin ihastuu lopulta – tosin naimisissa olevaan! – majatalon isäntään.

Modernia on jo elokuvassa se, että Alfred on nörttimäinen, kiltti ja ujo miessankari. Hänestä ei vain ole kilpailemaan Sarah’n huomiosta itsevarman vampyyrikreivin kanssa.

Musikaalissa on koko ajan vahva seksuaalinen lataus, ja Sarah’n ja vampyyrikreivin välinen vetovoima on käsinkosketeltavaa. Sarah’n seksuaalisessa heräämisessä on jopa voimaannuttavia elementtejä.

Jo elokuvassa silmiin pisti vampyyrikreivin palvelija Koukol, joka on kyttyräselkäinen ja ontuva. Jälleen kerran ilkeästä hahmosta on tehty fyysisesti rampa, niin kuin fyysinen epämuodostuneisuus vastaisi myös henkisiä puutteita. Tällaiset hahmot eivät tee oikeutta vammaisille.

Musikaalissa yksikään ”hyviksistä” ei ole vammautunut. Siinä missä Notre Damen kellonsoittajan Quasimodo on hyväsydäminen ja jopa pyhimysmäinen hahmo (tämä on tosin yksi vammaisklisee), Vampyyrien tanssin kyttyräselkäinen Koukol on vastenmielinen. Koukolin haastavaa roolia näyttelee toki hyvin Juha Jokela.

Ohjaus ja koreografia ovat kokeneen Markku Nenosen käsialaa, ja pidin paljon hänen viime elokuussa Peacockiin ohjaamastaan musikaalista Billy Elliot. Kapellimestarina puikkoa heiluttaa Eeva Kontu.

Vampyyrien tanssin on säveltänyt yhdysvaltalainen Jim Steinman. Alkuperäiset, saksankieliset laulut on sanoittanut tsekkiläinen Michael Kunze, jonka Rebecca-musikaalista pidin paljon kun se oli Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa 2008-2009. Musikaalin on suomentanut Marika Hakola. Vampyyrien tanssin suomenkielinen kantaesitys oli Seinäjoen kaupunginteatterissa vuonna 2011.

Vampyyrien tanssi Peacock-teatterissa 27.4.2016 asti.

Kesto 2 t 40 min (yksi väliaika)