Antaumuksellinen leffaharrastaja pohtii elokuvailmiöitä esseekokoelmassaan

Kuva: Elisa Helenius
Kuva: Elisa Helenius

En yleensä bloggaa teoksista, jotka eivät ole uusia ja joita en ole saanut arvostelukappaleena, mutta nyt elokuvien ystävänä innostuin niin paljon Max Ryynäsen esseeteoksesta Elokuva, rakastettuni (Savukeidas 2013), että haluan kirjoittaa siitä. Ostin pokkarin jo lokakuussa parilla eurolla Helsingin kirjamessuilta, ja luin sen loppuun joululomalla Vehoniemen mökillä.

Teoksen ote on yhtä aikaa sekä leikkisä ja rento että analyyttinen. Esseet ovat kansantajuisia — elokuvan rakastajan tekstejä toiselle kaltaiselleen. Teoksen rakenne on myös elokuvamainen alkunumeroineen ja ekstroineen.

Tekijä ihmettelee feministisesti, miksi Suomessa elokuva-ala on yhä niin miehinen ja maailmalla niin monet kuuluisat naispuoliset ohjaajat ovat miesohjaajien tyttäriä. Elokuvaesimerkit ovat tosin suurimmaksi osaksi vanhoista klassikoista, ja olisin kaivannut vähän raikkaampia esimerkkejä. Olen jo lukenut monesta vanhasta elokuvasta analyyseja, ja klassikot ovat vieläpä usein miesten tekemiä tarinoita miehistä, vaikka hyvät elokuvat ovat toki tyhjentämättömiä.

Parasta on se, että Ryynäsellä on paljon perusteltuja mielipiteitä eikä hän pelkää olla eri mieltä kaanonin kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei hän ymmärrä, miksi Citizen Kane (1941) on usein äänestetty maailman parhaaksi elokuvaksi.

photo-camera-219958_1280
Kuva: Pixabay

Esseiden aiheet ovat syntyneet Ryynäsen omista havainnoista ja kokemuksista, niin kuin esseillä on tapana. Esseissä hän kertoo esimerkiksi rakkaudestaan Orionin elokuvateatteriin Helsingissä, kuinka elämä voi välillä muistuttaa elokuvaa ja miksi pornoelokuvat ovat usein yhdentekeviä. Ryynäsellä on monia oivalluksia ja ehdotuksia, kuten miksi lyhytelokuvien tekijät eivät siirtyisi kuvataiteen puolelle, missä he saisivat elokuvilleen enemmän arvostusta, katselijoita ja tekemisen vapautta.

KovaKaveri
Max Ryynäsen kuva on Aalto-yliopiston sivuilta

Ryynänen kertoo rakastuneensa elokuvaan 35-vuotiaana, kun sai joululahjaksi Terence Malickin elokuvan Paha maa (1973). Hän oli toki nähnyt Pahan maan jo aiemminkin, mutta elokuvaa katsoessaan hän oivalsi, että nyt on hänen elämässään elokuvan aika. Aiemmin häneen olivat kolahtaneet yksittäiset elokuvat, muttei niinkään itse elokuvataide. Nyt Ryynänen saattoi katsoa viikkotolkulla kolme elokuvaa päivässä, samaan aikaan kun oli töissä yliopistolla.

Ryynänen pohtii myös yleisemmin, miksi näemme elokuvan usein juuri ohjaajansa teoksena, vaikka esimerkiksi kirjoja ei arvioida enää tekijänsä aivoituksista ja elämästä käsin. Tai miksi elokuvia arvioidaan kömpelösti antamalla tähtiä ja palkintoja, mitä ei voisi kuvitellakaan vaikka teatterin kohdalla.

Max Ryynänen (1972) on kirjoittanut useisiin kulttuurilehtiin, ja hän on tietokirjailija ja vanhempi yliopistonlehtori Aalto-yliopistossa taiteen laitoksella. Hän on väitellyt vuonna 2009 tohtoriksi estetiikasta väitöksensä aiheena Venetsian estetiikka (kuinka ihana tutkimusaihe!).

Esseekirjasta tulikin mieleeni, että päätoimittamani kirjallisuuslehti Lumoojan uusin numero ilmestyi viime viikolla esseeteemalla. 😉

Elokuva, rakastettuni Savukeitaan verkkosivuilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s