Liv Strömquist räjäyttää jälleen potin sarjakuva-albumeillaan

Kuva on sarjakuva-albumista Nousu ja tuho.
Kuva on sarjakuva-albumista Nousu & tuho.

Sateenkaarenmaalari-blogini täytti tänään seitsemän vuotta, jihuu! Blogini aloitti taipaleensa Blogspotissa, jossa on yhä luettavissa ensimmäisten 15 kuukauden postaukseni. Tänne WordPressiin blogini siirtyi viime elokuun alussa, kun Extemporen Kulttuuripalvelut lopetti toimintansa.

Ilman suurempia juhlallisuuksia blogissani on tänään uusi postaus, ja blogini tyyliin sopien feministisistä sarjakuvista. Ahmin tässä joululomalla Liv Strömquistin kaksi uutta suomennosta eli sarjakuva-albumit Prinssi Charlesin tunne ja Nousu & tuho.

liv-stromquist
Liv Strömquist, Kustantamo Sammakko

Strömquistin sarjakuvat ovat hyvin tekstipainotteisia ja enimmäkseen mustavalkoisia. Silti ne eivät missään nimessä ole kuivia, vaan tarinat ovat todella koukuttavia ja hillittömän hauskoja. Piirrostyyli on naivistinen ja leikkisä, mikä luo kontrastin syvällisiin ja kipeisiinkin aiheisiin.

Strömquistin tyyli on rennon keskustelevainen. Sarjakuvamuoto tekee älyllisistä aiheista helposti lähestyttäviä ja viihdyttäviä, ilman että ote olisi pinnallinen.

Tarinat (tai oikeammin ehkä sarjakuvaesseet) eivät ole juonivetoisia, vaan ne sisältävät yleensä tositapausten analysointia ja yhteiskuntateorioiden miettimistä populaarikulttuurista poimittujen esimerkkien valossa. Sarjakuvien lukemista hidastaa vain se, että niissä on niin painavaa asiaa ja uusia näkökulmia, että sitä joutuu välillä pysähtymään ja miettimään, miten tämä oivallus vaikuttaa omaan maailmankatsomukseen ja toimintaan.

Prinssi-Charlesin-tunnePrinssi Charlesin tunne on saanut nimensä Prinssi Charlesin kylmäävästä kommentista hänen kihlauduttuan Dianan kanssa. Albumissa käsitellään 10 sarjakuvan verran naisten pakkomielteisiä rakastumisia heitä huonosti kohteleviin miehiin.

Yksi esimerkki on edesmenneen laulaja Whitney Houstonin suhde mieheensä Bobby Browniin. Heidän avioliittoaan kuvaa käsite traumaattinen side, jollainen syntyy, kun sama henkilö kohtelee sekä rakastavasti että inhottavasti. Tällaista ulkopuolisen silmin älytöntä suhdetta pitävät naisen puolelta kasassa esimerkiksi hyvityksen tarve (ainoa keino parantaa haava on saada toinen perumaan rumat sanansa), viha (aivot eivät osaa tehdä eroa vihan ja rakkauden välille), myötätunto (virheellinen tunne, koska huonosti käyttäytyvät miehet pärjäävät usein varsin hyvin yksinkin ja löytävät vieläpä nopeasti uuden kumppanin) ja syyllisyys (”on minun syyni, että toinen käyttäytyy ikävästi”).

Heti albumin ensimmäinen tarina on kiinnostava analysoidessaan neljää viime vuonna parhaiten maailmassa tienannuttu tv-koomikkoa, jotka ovat Tim Allen, Jerry Seinfeld, Ray Romano ja Charlie Sheen. He kaikki ovat amerikkalaisia heteromiehiä, joiden huumori syntyy siitä, että naiset haluavat päästä heidän lähelleen tyttöystävinä tai vaimoina, ja se on miehistä tosi rasittavaa.

Sarjakuva laajenee analyysiksi siitä, kuinka kapitalistisessa ja seksistisessä kulttuurissa ”naisellisuus” ja ”miehisyys” ovat täysin erillisiä ja toistensa vastakohtia. Tosimies ei puhu tunteistaan, ja nainen taas puhuu koko ajan tunteistaan. Miehen itsenäisen toiminnan edellytys on se, että hänellä on käytettävissään hoivaava nainen. Naisellisuus saa omanarvontuntonsa vain ihmissuhteiden ylläpitämisestä, ja samalla naisen on vaikea puolustaa omia tarpeitaan. Kumpikaan ei saa olla kokonainen ihminen.

Mukana on myös pitkä sarjakuva ”Gry tietää, missä menee raja”, joka on aiemmin julkaistu nimellä ”Pettämisen raja” Johanna Rojolan toimittamassa feministisessä kokoelma-albumissa Suffragettien City (Schildts 2011). Sarjakuva pohtii ja haastaa nykyistä parisuhdeihannettamme, johon kuuluu ehdoton yksiavioisuus ja peräkkäiset parisuhteet. Nykyinen normihan on historian valossa varsin uusi.

Nousu-ja-tuhoNousu & tuho taas käsittelee kapitalismia, yhteiskuntaluokkia ja varallisuuden jakamista. Albumissa pohditaan esimerkiksi maailmanlaajuista ongelmaa nimeltä äärimmäinen rikkaus, nykyisen vasemmiston uhriutumista ja kapitalistisen järjestelmän hetkessä elämistä ilman huolta tulevasta ympäristötuhosta.

Minulle sekä herättelevä että nyökyttelyä aiheuttava oli erityisesti sarjakuva, jossa kerrottiin siitä, että yhteiskunnan edistysmieliset ovat kadottaneet uskonsa siihen, että markkinaliberalistinen ylivalta voitaisiin kumota. Tämän takia edistysmieliset ryhmät ovat turvautuneet moralismiin, jossa oikeistolaiset tuomitaan pahoiksi ja oma porukka nähdään voimattomana mutta täydellisen hyvänä.

Sen sijaan, että kritisoitaisiin tahoja, joilla todella on poliittista ja taloudellista valtaa (ylikansalliset yhtiöt, pankit, rahoitussektori jne.) ja yritettäisiin tehdä jotain konkreettista, jotta saataisiin uusi ja kestävämpi yhteiskuntajärjestys, keskitytään näpertelemään, kuten arvostelemaan kulttuuri- ja viihdealan ihmisiä, jotka ovat tehneet julkisuudessa jonkun harha-askeleen. Lisäksi keskiaikaisen ankaraan tapaan tuomitaan omista aatetovereista ne, joiden toiminta ei ole aina täydellistä tai hieman eroaa omista arvoista.

Vasemmistosta on tullut pieni lahko, jonne päästäkseen pitää olla lähes täydellinen ihminen. Vasemmisto voisi kasvattaa kannattajakuntaansa ottamalla mukaan kaikki, joita oikeistolainen kova politiikka on potkinut päähän, ja lempeästi auttaa tietämättömämpää porukkaa pääsemään eroon esimerkiksi ennakkoluuloistaan maahanmuuttajia ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Yksi sarjakuvista taas kertoo silmiäavaavasti siitä, kuinka suurta osaa luovan työn tekijöistä yhdistää se, että he kuuluvat valkoiseen keskiluokkaan (kuten Strömquist itsekin), vaikka harva tiedostaa tätä seikkaa. Moni on etuoikeutettu myös siinä mielessä, että heidän vanhempansa työskentelevät kulttuuri- tai media-alalla. Tämä asema on auttanut heitä suuntaamaan epävarmalle uralle ja uskomaan itseensä. Kirjailijat, muut kirjoittajat, muusikot ja mediapersoonat selittävät menestystään usein vain itseilmaisun halulla, kovalla työnteolla ja unelmista kiinni pitämisellä, vaikka myös pienituloisella työväenluokalla ja ei-valkoisilla ihmisillä on samanlainen tarve ilmaista itseään ja unelmia menestyksestä sekä hekin tekevät kovasti töitä.

~~~

Molemmat albumit on julkaissut syksyllä 2017 turkulainen kustantamo Sammakko ja kääntänyt ruotsista Helena Kulmala. Albumit eivät sinänsä ole ihan uusia, koska Ruotsissa ne on julkaistu jo vuosina 2010 ja 2016.

Malmöläinen Liv Strömquist (s. 1978) on yksi Ruotsin tunnetuimmista sarjakuvantekijöistä. Hänen seitsemän albumiaan ovat olleet Ruotsissa myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Strömquistilta on aiemmin suomennettu myös sarjakuva-albumi Kielletty hedelmä (Sammakko 2016), jonka olen arvioinut blogissani puolitoista vuotta sitten (lue arvio täältä). Kielletty hedelmä kertoo vulvan unohdetun kulttuurihistorian, ja soisin jokaisen lukevan myös sen!

Sain sarjakuva-albumit arvostelukappaleina Sammakolta.

Sammakolla on muuten ihana kirjakauppa Turun keskustassa!

Nousu ja tuho Sammakon verkkosivuilla

Prinssi Charlesin tunne Sammakon verkkosivuilla

Mainokset

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s