Naiset joita ajattelen öisin -tietokirja hurmaa ja vie matkustamaan esikuvallisten naisten seurassa ympäri maailmaa

Naiset joita ajattelen oisin

Odotin pitkään Mia Kankimäen (s. 1971) uutta kirjaa, koska hänen esikoisteoksensa, Japaniin sijoittuva ihana matkakirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava), kolahti minuun kovaa kesällä 2013. Päätinkin sitten jo samana syksynä matkustaa neljäksi kuukaudeksi Maltalle ja sen perään yli kolmeksi kuukaudeksi ensimmäistä kertaa Aasiaan eli Bangkokiin – välttääkseeni Suomen kylmän talven ja voidakseni seikkailla ulkomailla. Tänä keväänä sitten vihdoin matkasin ensimmäistä kertaa Japaniin, vähän yli neljäksi kuukaudeksi vaihto-oppilaaksi Tokioon.

Uutuuskirja Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) kertoo toisen kirjan synnytyskivuista sekä jatkaa esikoiskirjan teemaa, jossa nelikymppinen lapseton sinkkunainen etsii omaa tapaansa elää ja seuraa ihailemiaan historiallisia naisia (esikoiskirjassa Kankimäki seuraa tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia).

Jo kirjan persoonallinen nimi ja kaunis kansikuva houkuttelevat tutustumaan teokseen. Naiset joita ajattelen öisin ei petä vaan on ihana kuten esikoiskirjakin. Teos imi minut mukaansa ensimmäiseltä sivulta lähtien, ja odotin kirjan pariin palaamista aina innolla. Kankimäen tyyli kirjoittaa on eläväinen, tarkka, rehellinen ja humoristinen.

Tuntuu, että olen menossa elämäni kanssa aivan vastakkaiseen suuntaan kuin ystäväni. He sisustavat kotejaan, leipovat toscakakkuja lastensa koulujen myyjäisiin, juoksevat maratoneja, hankkivat kesämökkejä ja matkustavat viettämään hemmotteluviikonloppuja Keski-Euroopassa. Minä olen nelikymppisenä palannut kaksikymppisen elämäntilanteeseen – minulla ei ole aikatauluja, velvollisuuksia, työpaikkaa eikä varsinkaan rahaa, ja olen muuttanut niin pieneen yksiöön, etten ole asunut sellaisessa koirankopissa edes opiskeluvuosina. Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen.

Huonona hetkenä tuntuu, etten ole kahdessakymmenessä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään.

Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta.

~ Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kankimäki opiskeli Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja työskenteli valmistumisen jälkeen eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Kymmenen vuoden työuran jälkeen hän irtisanoutui, koska oli kyllästynyt samankaltaisina toistuviin päiviin. Hän halusi muutosta, matkustella enemmän ja kirjoittaa kirjan.

Kirjailija on rahoittanut uuden elämäntyylinsä säästöillään ja saamillaan apurahoilla. Toista kirjaansa varten hän onnistui saamaan 10 apurahaa, mikä on varmasti tullut tarpeen viisi vuotta kestäneen matkustelevaisen työprosessin aikana.

Esikoiskirjansa julkaisun jälkeen Kankimäki tunsi olevansa tyhjän päällä. Hän oli myynyt asuntonsa ja majaili vanhempiensa asunnon vintillä. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tekisi ja minne menisi. Kankimäki alkoi etsiä histo­riasta naisia, jotka olivat hänen tapaansa eläneet valtavirrasta poiketen ja jotka voisivat toimia hänelle esikuvina.

Uudessa kirjassa Kankimäki on valinnut monista ihailemistaan ”yönaisista” 10 naista, joiden elämästä hän kertoo ja joista monen kotiseuduille tai matkakohteisiin hän myös matkustaa. Hän valitsi poikkeuksellisia naisia, joiden elämänvaiheet ovat kuitenkin pääsääntöisesti painuneet historian unholaan (ei kannata kertoa naisista, joiden elämänvaiheet lukijat todennäköisesti jo hyvin tuntevat), jotka eivät ole suomalaisia (matkustus kotimaassa ei tuntunut Kankimäestä tarpeeksi kiehtovalta) ja jotka ovat syntyneet 1400-1800-luvuilla, ainoana poikkeuksena yhä elävä 89-vuotias japanilainen taiteilija Yayoi Kusama.

Kankimäki halusi myös, että voi samaistua valitsemiinsa yönaisiin, joten hän jätti pois rikkaat nuoret perijät ja seurasi ennen kaikkea rahavaikeuksista huolimatta matkustaneita keski-ikäisiä ”vanhojapiikoja”. Nämä valinnat ovat lukijoiden kannalta hyviä, koska nyt kirjasta oppii paljon historiallista tietoa menneistä elämäntavoista. On myös inspiroivaa lukea naisista, jotka ovat esteistä huolimatta voineet seurata kutsumustaan.

Naiset joita ajattelen öisin on feministinen teko, sillä niin usein tutkimusmatkailijoista muistetaan vain miehet sekä naisten tekemiä teoksia päätyy esille taidemuseoihin vain murto-osa miesten teoksiin verrattuna. Kankimäki tutkii Firenzessä 1500-luvun huippulahjakkaita italialaisia taidemaalareita Sofonisba Anguissolaa, Lavinia Fontanaa ja Artemisiaa, joiden teoksia on yllättävän vaikea löytää taidemuseoista.

Kankimäki on listannut kirjaan yönaisilta saamiaan oppeja sekä hän välillä leikittelee kirjallisilla tyyleillä, kuten kirjoittaa kirjeitä yönaisilleen. Lisäksi hän kertoo työskentelystään kirjailijaresidensseissä ulkomailla ja kirjan syntyprosessista.

Kankimäki pystyy kunnioitusta herättävällä tavalla pitämään langat käsissä laajan ja sekalaisen materiaalinsa äärellä ja luomaan selkeästi etenevän ja yhtenäisen tarinan, jossa lomittuvat niin hänen omat matkansa ja ajatuksensa kuin yönaisten elämäntarinat. Kirjan lopussa on pitkä lähdeluettelo ja kuvaosuus, jossa on kuva jokaisesta yönaisesta ja myös muutamia muita kuvia, kuten kuva Mary Kingsleyn Afrikasta keräämästä kalanäytteestä luonnontieteelliselle museolle.

Vähän tosin ihmettelin sitä, kun kirja alkaa Kankimäen matkalla Tansaniaan kirjailija Karen Blixenin jalanjäljissä, mutta seuraavassa luvussa hän onkin kotona yksiössään Helsingin Kalliossa ja kertoo kolmen unohduksiin painuneen tutkismusmatkailijan – englantilaisen Isabella Birdin, itävaltalaisen Ida Preifferin ja englantilaisen Mary Kingsleyn – elämäntarinat, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti matkusta heidän jalanjäljissään.

Toisaalta kirja on jo nyt paksu ja Kankimäelle kertyy paljon matkoja, joten ehkä valinta on syntynyt olosuhteiden pakosta. Hän ei myöskään vain referoi näiden naisten kirjoittamia elämänkertoja ja kirjeitä, vaan höystää niitä omilla kommenteillaan. Kankimäki on myös jo aiemmin käynyt näiden naisten kotimaissa ja monesti myös matkakohteissa. Alkuhämmästyksen jälkeen totean, että tyylillinen ratkaisu toimii, ja olen iloinen voidessani tutustua näihin 1800-luvun unohtuneisiin ja uskomattoman rohkeisiin tutkimusmatkailijoihin.

Mia Kankimäki. Kuva: Tommi Tuomi / Otava 2013.
Mia Kankimäki. Kuva: Tommi Tuomi / Otava 2013.

Mia Kankimäki ei arastele kertoa myös matkojensa vaikeuksista, omista peloistaan ja epävarmuudestaan, koska juuri sellaisia tiedonmurusia ja inhimillistä samaistumispintaa hän kaipasi yönaisten matkakirjoista. Hän pyrkii olemaan yhtä ”saamarin reipas” kuin yönaisensa, joiden esikuvat antavat hänelle rohkeutta silloin kun hänen mielensä valtaavat epäusko ja huolet. Lisäksi Kankimäki löytää ihailemistaan naisista myös ristiriitaisia ja vähemmän ihailtavia piirteitä, kuten Karen Blixenin himon ampua Afrikan villieläimiä.

Tosin juuri kun lehdissä kirjoitellaan paljon ilmastonmuutoksen estämisen eteen kiireesti tehtävistä kipeistä ratkaisuista, niin kirja, jossa jatkuvasti lennellään lentokoneella ja ihaillaan runsasta matkustamista tuntuu olevan kaikkea muuta kuin ympäristötietoinen. Vaikka kyllä, rakastan itsekin uusien maiden näkemistä ja nopeaa lentämistä… Kankimäen kirjan parissa lukija voi toki luontoa kuluttamatta nojatuolimatkailla. Ja kirjailija ei yövy ylikansallisissa hotelliketjuissa vaan paikallisten asunnoissa tai ylläpitämissä majapaikoissa ja kirjailijaresidensseissä.

Kankimäki kirjoittaa siitä, kuinka raskasta on erakoitua kirjoittaessaan kirjaa ja sanoa ei kaikille ystävien lounaskutsuille ja juhlille. Hän kirjoittaa viettäneensä kirjoitusprosessin aikana illat kotona Kalliossa yksin televisiota katsellen, mutta ei kirjoitustyötä olisi varmaan haitannut sen sijaan ystävien tapaaminen. Ellei hän sitten ehtinyt aloittaa rentoutumista vasta myöhään illalla.

Olen lukenut vuosia sitten eräästä kirjoittajaoppaasta, kuinka ei pitäisi ruokkia tällaista myyttiä, että kirjailijan työ vaatii tylsää erakoitumista. Moni kirjailija kun kirjoittaa ja lukee päivässä tietyn tuntimäärän, ja viettää sitten illat ja viikonloput ystävien ja/tai perheen parissa riennoissa, kuten muutkin työssäkäyvät ihmiset.

Kankimäki myös esimerkiksi heittää kevyesti huulta Kusaman asumisesta mielisairaalassa Tokiossa, vaikka mielenterveydenongelmat eivät yleensä ole kenellekään apukeino taidetta tehdessä, vaan onnekkaimmat pystyvät tekemään taidetta mielentervesongelmistaan huolimatta. Kankimäki vaikuttaa tosin tekevän kevyet heitot vilpittömin mielin tuodakseen tekstiinsä huumoria, ja huumori on usein tulenarka laji. Yli 400 sivuinen kirja on muuten skarppi ja valtavan taiten tehty, joten kaipa muutamat lipsahdukset sallittakoon.

Kirjaa tehdessään Kankimäki kasvaa kirjailijan työhön ja oivaltaa, kuinka paljon rakastaa uuden elämäntyylinsä tuomaa vapautta, uusia ystäviään, luovaa työtään ja seikkailujaan. Kirjan luettuani ajattelin, että Kankimäestä on itsestäänkin tullut yönainen, joka toimii inspiraation lähteenä minulle ja monelle muulle lukijalleen.

Sain kirjasta arvostelukappaleen Otavalta. 

Tutustu Mia Kankimäen kirjaan Otavan verkkosivuilla

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s