Arviossa kuusi kiinnostavaa elokuvaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilta

And Then We Danced
And Then We Danced

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 32. kerran 19.-29.9.2019. Pääsin etukäteen näkemään kaksi pressinäytöstä, ja lisäksi katsoin etukäteislinkkien kautta neljä valitsemaani elokuvaa festivaalin runsaasta ohjelmistosta. Tsekkaa alta arvioni näistä elokuvista!

And Then We Danced

jl3Z91vY

Huh, huh! Tässä on kyllä yksi parhaita näkemiäni homo- ja tanssielokuvia! Ja tapahtumapaikkana on vieläpä Georgia, josta aniharvoin tulee Suomeen levitykseen elokuvia, vielä vähemmän queer-elokuvia.

Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin sijoittuvaa elokuvaa on verrattu Call Me by Your Name -elokuvaan, joka tuli myös itselleni mieleen pressinäytöksessä. Ohjaaja Levan Akin, 39, on syntynyt Ruotsissa, mutta hänellä on georgialaiset juuret.

Teinipoika Merab (Levan Gelbakhiani) harjoittelee veljensä kanssa ankarassa tanssiakatemiassa ja työskentelee siinä sivussa tarjoilijana. Öisin tanssijat juhlivat villisti yökerhoissa. Merab haaveilee pääsystä kansantanssikoulun esitysryhmään, vaikka hänen tanssityyliään pidetäänkin liian feminiinisenä machomaisuutta ihailevassa kultturissa.

Merab on lapsesta lähtien tanssinut parinsa ja lähes tyttöystävänsä Maryn (Ana Javakishvili) kanssa. Kolmiodraama onkin valmis, kun tanssikouluun saapuu uudeksi oppilaaksi Irakli (Bachi Valishvili), josta tulee sekä Merabin pahin kilpailija tanssirooleista että ihastuksen kohde. Seksuaalinen herääminen homoksi ei totisesti ole helppoa Georgiassa, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kiusataan surutta.

Elokuvassa on sellaista vimmaa, elämänmakuisuutta ja koskettavuutta, että oksat pois. On myös mielenkiintoista nähdä Tbilisin rosoisia kaupunkimaisemia.

And Then We Danced (Linkit vievät elokuvien esittelyihin R&A:n verkkosivuilla.)

Bunuel in the Labyrinth of the Turtles

q5EMFhaY.png

Tämä inspiroiva animaatio kertoo espanjalais-meksikolaisesta surrealisti Luis Buñuelista (1900–1983) tekemässä Espanjan maaseudun väestön köyhyydestä kertovaa dokumenttielokuvaansa Las Hurdes (Land without Bread, 1933). Animaation seassa nähdään kohtauksia tästä klassikkodokumentista.

Buñuelin aiempi surrealistinen fiktioelokuva Kulta-aika (1930) on järkyttänyt yleisöä kokeellisella tyylillään, eikä Buñuelin oli helppo löytää rahoitusta uudelle elokuvalleen. Mutta totuus on jälleen tarua ihmeellisempää, ja ystävän lottovoitto mahdollistaa elokuvan teon. Buñuel on herkkä ja älykäs mies, jolle elokuvataide on kaikki kaikessa, vaikka se vaatisi välillä todellisuuden pientä muokkaamista tai kukkojen ja vuohien uhraamista.

Kuten surrealistista kertovaan elokuvaan sopii, animaatiossa on monia mielikuvituksellisia unikohtauksia. Animaatio kertoo niin Buñuelista kuin hänen aikalaisistaan, surrealismista, dokumenttielokuvan teosta kuin toivottomasta köyhyydestä.

Buñuel in the Labyrinth of the Turtles

Divine Love

unoXxp4s.jpeg

Gabriel Mascaronin (Neon Bull, R&A 2016) uusi ohjaus vie meidät lähitulevaisuuden Brasiliaan, josta on tullut kokonaan futuristis-Evankelinen valtio. Pastorilla on drive-in -vastaanotto, jossa lauletaan yhdessä pop-balladeja ja seurakuntalaiset joraavat cooleilla, uskonnollisilla elektrofestareilla.

Avioerot ovat kauhistus, ja maistraatissa työskentelevä 35-vuotias virkanainen Joana (Dira Paes) pyrkii auttamaan kriisiin joutuneita aviopareja Divine Love -nimisellä terapiaohjelmalla. Kuitenkin Joanan oma avioliitto ja usko kärsivät siitä, että pariskunta ei saa hartaasti toivomaansa lasta.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja sen luoma maailma on kiehtovan outo. Kuitenkin tarina jää jotenkin ponnettomaksi ja jopa tylsäksi. Hidastempoisia virastokohtauksia ja raamatunlukusessioita seuraavat yllättävän pornografiset seksisessiot. Tarina käsittelee lahkolaisuutta kriittisesti, mutta siinä olisi mahdollista käsitellä myös esimerkiksi homoseksuualien ja sinkkujen asemaa tässä heteroliittoja ja lapsiperheitä ihailevassa maailmassa, mutta sitä ei tehdä. Kenties uskovaisuutta käsittelevä Divine Love uppoaa enemmän, jos on itse uskovainen.

Divine Love

Feminist Visions

riotnotdiet_still_03-860x400

R&A:ssa on myös monia kiinnostavia lyhärikoosteita. Tämä raikas lyhärikooste esittelee naispuolisten ohjaajien kuvaamia ruskeita tyttöjä, lesboja ja marginalisoituja kehoja hauskoissa ja kantaaottavissa tarinoissa.

Miss Black Germany kertoo Berliinissä järjestetystä nuorten mustien naisten kauneuskilpailusta. Hienoa on, että kisaan osallistuu erityylisiä naisia ja lyhäri antaa äänen useille kisaajille, jotka kertovat Saksassa kohtaamistaan ennakkoluuloista sekä unelmistaan.

Riot Not Diet sijoittuu myös Berliiniin, ja esittelee lihavia queer-naisia. Lyhärissä on voimauttavaa iloisuutta ja kapinahenkeä. Ladies Day’ssa musta femmelesbo joutuu kampaajantuolissa kuuntelemaan kampaajien ja muiden asiakkaiden ikäviä ennakkoluuloja homoseksuaaleja kohtaan. Dokumentti on herättelevä ja samaistuttava, mutta olisin kaivannut päähenkilöltä kipakampaa puolustautumista.

Hot Dog on hupaisasti toteuttu ylistyspuhe yhden nuoren naisen vaginalle. Fuck You iskee provosoivuudellaan, ja siinä musta teinityttö päättää näyttää rakastavalle mutta hieman kapeakatseiselle poikakaverilleen, etteivät tytöt ole niin nynnyjä kuin poika kuvittelee. Tässä tyttöä auttaa seksikaupasta varastettu strap-on.

Entropia yllättää olemalla taiteellinen animaatio kolmesta tytöstä, jotka elävät rinnakkaisissa universumeissa. En ymmärtänyt animaatiosta paljonkaan, mutta onneksi tarina on hienosti selitetty Rakkautta & Anarkiaa -verkkosivujen esittelyssä.

Feminist Visions

Marian paratiisi

lccRsuhg.jpeg

Olin innoissani, kun kuulin, että ohjaaja Zaida Bergrothilta (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) tulee uusi elokuva, ja vielä niin kiinnostavasta aiheesta kuin karismaattisesta ja loisteliaaseen elämään mieltyneestä lahkojohtaja Maria Åkerblomista.

Åkerblomin (1898—1981) tarina ei ole enää nykyään niin tunnettu. Hän alkoi jo 14-vuotiaana nähdä ennenunia, ja sai 1920-luvulla sodan jälkeen levottomissa oloissa itselleen huomattavan seuraajakunnan. Hän osasi manipuloida seuraajakuntaansa taitavasti ja houkutella heitä myös rikosten poluille.

Marian paratiisi keskittyy ainoastaan yhteen kesään 1920-luvulla, jolloin lahko muutti Meilahteen Villa Toivolan huvilaan. Elokuva yllättää siinä, että pääosassa ei olekaan Åkerblom (roolissa loistava Pihla Viitala), vaan lahkossa asuva orpo, teini-ikäinen Salome (rooliin sopivan herkkä Satu-Tuuli Karhu). Salomesta tulee Åkerblomin suosikki, mutta Salome saa tietää lahkon osallistuneen murhan yritykseen. Salomen näkökulman kautta elokuvaan tulee trillerimäisiä piirteitä ja Åkerblomin lahkon salaisuudet alkavat pikkuhiljaa keriytyä auki.

Elokuvassa ilahduttaa 1920-luvun pittoreski Helsinki-kuvaus, joka ei kaihda näyttää myös tuon ajan kaupunkielämän vaaroja. Tarinassa on myös kauniisti kuvattu Salomen ja hänen tapaamansa älykkään katujen kasvatin Malinin (Saga Sarkola) syvenevä ystävyys. Uhkaava tunnelma kasvaa pikkuhiljaa.

Elokuvasta jää silti olo, että jotain jää puuttumaan: eteeriset kohtaukset olisivat voineet olla vielä ihanampia ja jännityskohtaukset vielä pelottavampia. Tai ehkä näkökulman olisi pitänyt olla enemmän salamyhkäisessä Åkerblomissa kuin arassa Salomessa. Onneksi elokuvassa kuitenkin annetaan myös selityksiä Åkerblomin käytökselle hänen rakkaudettoman lapsuutensa kautta.

Marian paratiisi

The Nightingale

RbSiRQnc

Kauhuelokuvalla The Babadook (2014) vaikutuksen tehneen australialaisen ohjaaja Jennifer Kentin toinen elokuva The Nightingale on historiallinen trilleri. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1825 brittien omistamalle Van Diemenin maalle. Saari tunnetaan nykyisin Tasmaniana ja se kuuluu Australialle.

Päähenkilö on irlantilainen rikollinen, kaunisääninen ja -kasvoinen Claire (roolissa irlantilainen Aisling Franciosi), joka kärsii Tasmaniassa rangaistustaan. Brittiläinen luutnantti on ostanut Clairelle vapauden, mutta kohtelee naista kuin omaisuuttaan. Äärimmäisen julma luutnantti tuhoaa täydellisesti Clairen elämän. Nuori nainen lähtee kostoretkelle aboriginaali Billyn (roolissa aboriginaali Baykali Ganambarr) kanssa seuraamaan luutnanttia ja tämän joukkoja viidakon halki.

Elokuva on poikkeuksellisen synkkä, lohduton ja raaka, eikä sitä voi suositella herkimmille. Mietin välillä The Nightingalea katsoessani, mitä pahuutta kuvaavan elokuvan katsomisesta oikein saa. Samaan aikaan elokuva on niin menevä ja visuaalisesti kauniisti kuvattu, että se pitää otteessaan.

Näkökulma on myös annettu siirtomaa-ajan uhreille. Elokuva muistuttaa meille, miten kammottavia siirtomaa-ajat olivat, ja kuinka paljon hyvää työtä on tehty heikommassa asemassa olevien oikeuksien parantamiseksi, vaikka parannettavaa on toki yhä.

Pääosin englanninkielisessä elokuvassa on vain ruotsinkieliset tekstitykset, joten iiriksi ja maoriksi puhutut kohtaukset menevät valitettavasti aika ohi, jos ei ole hyvää ruotsinkielen taitoa.

The Nightingale

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s