Aino Vähäpesolan raikas ja feministinen esikoiskirja käsittelee sukupuolirooleja, seksiä, joogaa ja Edith Södergrania

Ostin viime vuonna Tokiosta Gotokuji-kissatemppelistä oman pienen maneki nekoni. Myös viuhka on ostokseni Tokiosta. Södergranin kirjan hankin omakseni 90-luvulla.
Ostin kesällä 2018 Tokiosta Gotokuji-kissatemppelistä oman pienen maneki nekoni. Viuhkan ostin Tokiosta 100 jenin -kaupasta. Edith Södergranin runokirjan hankin omakseni vuonna 2001, ja se on ollut minulle rakas teos.

Helsinkiläisen kustannustoimittaja Aino Vähäpesolan (s. 1994) esikoisromaani Onnenkissa on ollut jo keväällä ja kesällä paljon esillä blogeissa ja lehtiarvioissa. Ehdin itse lukemaan kirjan viime viikolla.

Tykkäsin raikkaasta ja rehellisestä teoksesta, joka osuvasti kuvaa nykyajan nuoren naisen elämää. Minä-muotoinen kertoja on herkkä, sympaattinen ja fiksu opiskelija, joka asuu yksin Helsingissä. Kirjassa ei sinänsä ole juonta, vaan enemmänkin toisiaan seuraavia tapahtumia ja pohdintaa elämästä.

Kustantamon kuvauksen mukaan Onnenkissa liikkuu autofiktion, romaanin ja esseen välimaastossa ja pakenee määritelmiä. Pidänkin kirjan vapaasta muodosta ja pohdiskelevista huomioista elämästä.

Onnenkissa kiinnosti minua heti, koska siinä on itselleni niin samaistuttavia elementtejä. Niin kirjailija kuin kirjan minä-muotoinen päähenkilö opiskelevat kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistolla ja valmistelevat gradua suomenruotsalaisen Edith Södergranin (1892–1923) runoista, feministisen luennan ja queer-tutkimuksen kautta tulkittuina. Jokainen kirjan luku alkaa Södergranin kauniilla runolla, mikä sopivasti tuo runoilijaa lähemmäksi lukijaa ja viitoittaa luvun teemoihin.

Tapahtumaympäristö kiinnostaa minua, koska opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä ja sivuaineena kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistolla vuosina 2002—2007, ja tein myös graduni runoaiheesta. Södergranin runoihin ihastuin voimakkaasti yläasteella, kirjan päähenkilö taas 13-vuotiaana. Jaamme myös rakkauden kissoihin sekä kokemuksen elämisestä naisena setien rakentamassa maailmassa. Toki kokemuksemme ovat monessa suhteessa erilaisia, mutta niistä löytyy myös paljon samaistuttavaa.

Harvoin kirjoissa on myös kuvattu joogan harrastamista! Vähäpesola osaa myös hyvin sanoittaa arkipäivän seksistisiä kokemuksia, joissa ei tule kuulluksi ja vakavasti otettavaksi (nuorena) naisena. Lisäksi hän joutuu tunteikkaana ja avoimena ihmisenä tekemään parisuhteessa sulkeutuneen nuoren miehen kanssa kaiken mentaalisen työn ja yrittämään saada toisen avautumaan tunteistaan ja ajatuksistaan. Kirja onkin varmasti monelle samojen asioiden kanssa kamppailevalle lohdullista luettavaa ja antaa sanat epämääräisille, kaihertaville tunteille.

Aino Vähäpesola. Kuva: Meri Björn / Kosmos
Aino Vähäpesola. Kuva: Meri Björn / Kosmos

Yllätyin positiivisesti siitä, että sinkkuna ollessaan päähenkilö päätyy luontevasti ja ilman suurta identiteettikriisiä säätämään myös tyttöjen kanssa — ja kokee ensimmäistä kertaa hyvää seksiä nimenomaan toisen naisen kanssa. Tässä yhdenyönsuhteessa päähenkilö oppii myös ottamaan aktiivisen roolin sängyssä, koska miesten seurassa on riittänyt passiivinen rooli. Kirjassa on paljon tällaista avointa ja omakohtaista pohdiskelua niin seksistä kuin parisuhteista.

Päähenkilö kuvaa sitä, kuinka miesten kanssa on helppo päätyä seurustelemaan vain tavan vuoksi ja kuinka ”normaalilta” näyttävä heteropariskunta saa hyväksyviä katseita ympäristöltä. Petyin kuitenkin siitä, että vaikka päähenkilö tapasi yökerhossa jo kauemmin etäältä ihailemansa tytön ja päätyi tämän kanssa vielä sänkyyn, hän ei voi kuvitellakaan deittailevansa, saati seurustelevansa naisen kanssa, koska: ”Muistin isoäidit, perhepäivälliset, kaikki keskustelut, joita en halunnut käydä”.

Samaan aikaan kirja kuvaa varmasti hyvinkin tyypillistä ilmiötä, jossa toiset naiset alkavat kiinnostaa seksuaalisesti, mutta nuori ei ole (ainakaan vielä) valmis puolustamaan seksuaali-identiteettiään julkisesti ja todella elämään yhdessä toisen naisen kanssa välittämättä muiden puheista ja yhteiskunnan normeista. Kirjassa kuvataan päähenkilön kahta miessuhdetta, mutta naisiin hän ei tunnu pitävän mitään yhteyttä sen jälkeen, kun on säätänyt näiden kanssa humalassa, vaikka kuvaileekin kuinka ihania tytöt olivat. ”Tunsin seksuaalista vetoa naisiin, mutta arki ja rakkaus tuntuivat vielä kaukaisilta.”

Biseksuaalin naisen on myös valitettavasti helpompi valita miespuolinen kumppani kuin uskaltaa parisuhteeseen naisen kanssa. Sekin on toki jo rohkeaa, että uskaltaa spontaanisti toteuttaa seksuaalisia halujaan, vaikka ne poikkeaisivat normista. Ja vielä kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan sivuilla.

Ärsyynnyin kuitenkin siitä, että päähenkilö pahoittelee yleisesti kaikille miehille sitä, on yllättäen kiinnostunut myös naisista. Ihan kuin olisi jotenkin naisen velvollisuus kiinnostua nimenomaan vastakkaisesta sukupuolesta eikä edes yrittää ottaa selvää koko seksuaalisuutensa ja tunne-elämänsä kirjosta! Vaikka kirjan minän arkailu ja omituinen anteeksipyytely ärsyttivät, niin arvostin sitä, että päähenkilö antaa kirjassa paljon tilaa pohdinnoilleen yks kaks tapahtuneesta ”tyttöherätyksestään”.

Onnenkissa (1)

Mikä taas välillä vähän tökki, oli arjen pienten ja ulkopuoliselle aika tylsien puuhien, kuten siivoamisen, tarkka kuvaus (miksi suomalaisessa kirjallisuudessa rakastetaan niin paljon tiskirättirealismia?). Luonnollisesti 24-vuotias kirjailija on myös paikoittain hieman naiivi ja mustavalkoinen. Samaan aikaa hän on ikäisekseen harvinaisen kypsä ja tarkkasilmäinen kirjoittaja.

Yllätyin siitä, kuinka nuivan vastaanoton kirjan päähenkilö saa Södergranin runojen feministisille tulkinnoille opiskelutovereiltaan seminaarissa. Olin ajatellut, että tänä päivänä opiskelijat olisivat jo hyvin tiedostavia, ennen kaikkea akateemiset nuoret. Mutta ehkä on tosiaan niin kuin kirjan päähenkilö kirjoittaa, että yliopistoissa on entistä kovempi tulostavoite, ja uupuneet opiskelijat vain apaattisina rämpivät eteenpäin, koska heidän on vaativien opiskelujen rinnalla käytävä vielä palkkatöissä.

Teoksella on muuten myös hyvin houkutteleva ja kaunis kansikuva. Piirroskuvassa näyttäisi olevan Edith Södergran sylissään kissa, joka onkin puoliksi japanilainen onnensymboli, maneki neko (suomeksi ”kutsuva kissa”). Jostain syystä kirjassa ei ole mainintaa kannen tekijästä, mutta Kosmos-kustantamon verkkosivuilta selviää, että kansikuvan on tehnyt gif-animaatioistaan kansainvälisesti tunnettu kuvittaja Anna Salmi. Hän on sopivasti myös samaa ikäluokkaa Vähäpesolan kanssa, vasta 26-vuotias.

Summa summarum: kirjassa miellyttävät pohdinnat runoudesta, oman elämän peilaaminen Södegranin elämään sata vuotta aiemmin, helsinkiläisen opiskelijan arjen kuvaus, oman seksuaalisuuden tutkailu ja patriarkaatin kritiikki. Jään odottamaan, mitä Aino Vähäpesola julkaisee seuraavaksi!

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

Onnenkissan esittely Kosmoksen verkkosivuilla

SIVUMÄÄRÄ: 192
KANSI: Anna Salmi
JULKAISUPÄIVÄ: 25.4.2019

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s