Yksi kevään teatteritapauksista: Humiseva Harju ravistelee katsojaa Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Oona Airola ja Martti Manninen – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Oona Airola ja Martti Manninen – Kuva © Robert Seger

Ohjaaja Lauri Maijala, 33, valloitti Helsingin Kaupunginteatterin Suuren näyttämön ensimmäistä kertaa vuosi sitten näyttävästi Anton Tšehovin venäläisklassikolla Kirsikkatarhalla (lue täältä arvioni siitä). Nytkin hän on tarttunut klassikkoaiheeseen eli nuorena kuolleen englantilaisen Emily Brontën ensimmäiseen ja viimeiseen romaaniin Humisevaan harjuun vuodelta 1847.

Esitys on voimakas ja näyttävä, ehdottomasti yksi tämän kevään teatteritapauksista. Humiseva harju on visuaalisesti hieno, näyttelijät tekevät koskettavat roolityöt ja syvällinen tarina sisältää paljon pureskeltavaa. Esitys on näytelmän teemaan sopien rajun fyysinen, ja hien voi nähdä kimmeltävän näyttelijöiden kasvoille kun he saavat esimerkiksi kieriä alas jyrkkää nummiramppia. Näytelmässä on suuria tunteita, ja niihin istuu myös Suuren näyttämön poikkeuksellinen koko. Ainoat asiat, joista kritisoisin, ovat turhan usein käytetty huutaminen ja hieman yhdentekevät, teennäisiltä kuulostavat laulut, vaikka ne vedettiinkin hyvin.

Maijala on käyttänyt skotlantilaisen näytelmäkirjalijan Jo Cliffordin romaanista tekemää teatterisovitusta vuodelta 1995. Clifford oli ensimmäinen avoimesti transsukupuolinen nainen, jonka tekemää näyttämösovitusta esitettiin Lontoon West Endissä. Clifford kertoo esityksen käsiohjelmassa, että transnaisena hän helposti samaistui kirjailija Emily Brönteen, joka oli myös ulkopuolinen ja kapinallinen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Pääsimme ystäväni Marjon kanssa istumaan hyville paikoille permannolle riville seitsemän, aivan katsomon keskelle. Vieressäni oli yksi tyhjä paikka ennen permannon halkaisemaa ramppia, jolla näyttelijät välillä juoksentelivat ja hyppivät. Istuinpaikkani oli siitä hyvä, että näin näyttelijöiden kasvot hyvin läheltä kun he olivat rampilla, mutta huono siinä mielessä, että melu oli välillä kova, kun näyttelijät hyppivät tai pudottelivat ämpäreitä.

Olemme Marjon kanssa kumpikin aikoinaan tahoillamme lukeneet romaaniin ja pitäneet siitä, mutta muistikuvamme kirjan tapahtumista olivat jo hieman hämärät. Olen tosin nähnyt usein filmatusta Humisevasta harjusta myös elokuvaversioita, viimeisimpänä varmaan muutama vuosi sitten Andrea Arnoldin hienon ja realistisen englantilaisen elokuvan vuodelta 2011.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Humiseva harju muistuttaa Brönten omaa elämää siinä, että se kertoo myös kuolemaa jo varhain kohdanneista ihmisistä, jotka elävät perheen kesken eristäytynyttä elämää suurten nummien keskellä. Humiseva harju muistetaan usein hieman virheellisesti romanttisena rakkauskertomuksena, ja se kuvaakin toki suurta rakkautta, mutta ei mitenkään hempeästi.

Kirja sisältää oman aikansa luokkayhteiskunnan julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, naisten alisteisen aseman kuvausta ja ankaraa köyhyyttä sekä toisaalta luonnosta, vapaudesta ja rakkaudesta löytyvää villi iloa. Kyseessä on tarina vapauden kaipuusta, välinpitämättömyyden ja itsekkyyden synkistä seurauksista ja ystävällisen kohtelun voimasta.

Humisevassa harjussa toisiinsa kiintyvät ja rakastuvat kaksi ilman perusturvaa ja rakkautta jäänyttä ihmistä, jotka toistensa seurassa voivat vihdoin kokea hyväksyntää, turvaa ja lämpöä. Kuitenkaan pysyvä onni ei ole heille mahdollinen maailmassa, jossa ihmisen on vaikea muuttaa paikkaansa luokkayhteiskunnassa ja naisen täytyy yrittää turvata elantonsa naimalla hyvin toimeentuleva mies.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila, Oona Airola, Sonja Pajunoja, Mikko Helenius, Martti Manninen, Matti Rasila, takana Markus Järvenpää ja Leena Rapola – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila, Oona Airola, Sonja Pajunoja, Mikko Helenius, Martti Manninen, Matti Rasila, takana Markus Järvenpää ja Leena Rapola – Kuva © Robert Seger

Markus Järvenpää esittää orpopoika Heathcliffiä, jonka leskeksi jäänyt herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) pelastaa kadulta ja ottaa rengikseen. Herra Earnshaw asuu kolkossa talossa nummien keskellä. Hän kasvattaa ankaralla kädellä kahta lastaan: villiä Cathyä (Hymyilevästä miehestä ja Omasta maasta Jussit voittanut Oona Airala) ja Hindleytä (myös tanssijana tunnettu Markku Haussila). Cathystä ja Heathcliffistä tulee nopeasti erottamattomat ystävät. Hindley kokee jääneensä vaille isänsä rakkautta, joten hän kostaa sen kiusaamalla heikompaansa, Heathcliffiä. Tästä syntyy juopa sisarusten välille. Kaikkea todistaa sivusta taloudenhoitaja Nelly Dean (Leena Rapola), joka pitää huolta talosta ja perheen lapsista.

Tarina etenee lapsuudesta aikuisuuteen. Isä kuolee, ja sisäoppilaitokseen lähetetty Hindley palaa saman tien kotiin voidakseen ryhtyä talon autoritääriseksi isännäksi. Mukanaan hänellä on sairaalloinen ja hänen kanssaan yhtä muotitietoinen nuori vaimo Frances (Vuokko Hovatta). Hetken aikaa Hindley on onnellinen. Kuitenkin Hindley jatkaa Heathcliffn rääkkäämistä, mutta ylpeä Heathcliff janoaa niin kostoa kuin vapauttakin.

Sonja Pajunoja ja Martti Manninen esittivät Helsingin kaupunginteatterissa syyskaudella Pieni merenneito –suurmusikaalin Arielia ja Prinssi Erikiä. Nyt he taas ovat Lintonin hyväosaiset ja hienostuneet sisarukset, joista toinen rakastuu Cathyyn ja toinen Heathcliffiin. Mutta voivatko hillityt aristokraatit ymmärtää kohtaamiaan haavoitettuja villilapsia? Kasassa on kahden raastavan kolmiodraaman ainekset. Herkullinen ja hyytävä hahmo on kapakoissa viihtyvä Tohtori Kenneth (Rauno Ahonen), jonka varaan ei henkeään haluaisi antaa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila – Kuva © Robert Sege
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila – Kuva © Robert Sege

Kaikki hahmot kasvavat ja muuttuvat näytelmän aikana. Suosikkejani on Cathyn veli Hindley, jonka esittäjä Markku Haussila muuttuu kiusaavaasta ja kiukuttelevasta pikkupojasta keikaroivaksi ja mahtailevaksi nuoreksi mieheksi ja sitten rähjäiseksi alkoholistiksi, jonka piinattu lapsikin on kuin kauhuleffan hahmo.

Hahmot ovat myös kiinnostavan ristiriitaisia ja moniulotteisia, ja katsojan on helppo kokea empatiaa heitä kohtaan, vaikka samaan aikaan tuomitseekin heidän tekonsa. Esimerkiksi Heathcliff  on tarinan sympaattinen altavastaava, mutta toisaalta väkivaltainen pirulainen. Hän tekee kuitenkin pahat tekonsa Cathyn rakkauden vuoksi ja toisaalta kokemansa kaltoinkohtelun takia. Tarinassa on paljon psykologista syvyyttä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Martti Manninen ja Markku Haussila – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Martti Manninen ja Markku Haussila – Kuva © Robert Seger

Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkupuolelle, puvustus on raikkaalla tavalla nykyaikainen mutta kuitenkin ajaton. Mietitty puvustus lisää oman osansa hahmojen persoonaan: Cathy on keltamekkoinen hippityttö, Heathcliff peikkomainen renki ja myöhemmin nahkatakkinen goottihahmo, räjähtelevä Hindley nähdään kirkkaan punaisissa vaatteissa ja hipsterimäisen räväköissä kuoseissa, Edgar Linton on täydellisine hiuksineen ja vaaleanpunaisine takkineen kuin Ken-nukke, Isabella Linton on hillitty ja soma porvaristyttö haalean vaaleanpunaisessa leningissään.

Pelkistetty muttei silti karu lavastus taas yhdistelee toimivasti epookkia tähän päivään televisioineen ja pinkkeine nojatuoleineen. Kumpuileva nummi on luotu jyrkällä vihreämattoisella rampilla, jossa on hieman vaaran tuntua. Lavalla tanssivat varikset ovat kuin Heatchliffin alter ego, myös villejä ja vähän uhkaavia. Hauska ratkaisu on se, että muusikko Mikko Helenius soittaa kohtauksissa lavalla kuin olisi yksi näyttelijöistä. 

Varikset. Kuva © Robert Seger
Varikset. Kuva © Robert Seger

Saimme kokea draamaa myös katsomon puolella, kun ensimmäinen puoliaika keskeytyi yleisöstä kuuluneisiin huutoihin: ”Sairaskohtaus!”. Hetken aikaa luulin sen kuuluneen näytelmään, mutta sitten näyttelijät pysähtyivät näyttämöllä kesken kohtauksen, esirippu laskettiin alas ja katsomoon sytytettiin valot. Teatterin henkilökunta oli nopeasti paikalla salissa, ja permannon viimeinen ja toiseksi viimeinen rivi tyhjennettiin. Lopulta kolme katsojaa käveli yhdessä pois viimeiseltä riviltä ja ulos salista, joten kohtauksenkin saanut oli näköjään vironnut. Katsomo pimeni jälleen ja näyttelijät aloittivat kesken jääneen kohtauksen uudestaan alusta.

Ennen esitystä tai väliajalla on muuten mahdollista nauttia nummimaisen vihreä ja kasteisen kimaltava Humiseva harju -leivos, jos sen suolainen yhdeksän euron hinta ei ole este.

 

Pääsimme katsomaan esityksen tiistaina 4.2.2020 pressilipuilla. 

Lue lisää Humisevasta harjusta Helsingin kaupunginteatterin verkkosivuilta.

Ensi-ilta oli Suurella näyttämöllä 30.1.2020.
Viimeinen näytös on näillä näkymin 28.4.2020.

Kesto noin 3 tuntia, sisältää yhden väliajan.

Tekijät:

Jo Clifford, DRAMATISOINTI
Ville Koskivaara, SUOMENNOS
Lauri Maijala, OHJAUS
Sari Suominen, PUKUSUUNNITTELU
Katariina Kirjavainen, LAVASTUS
Mikko Helenius, SÄVELTÄJÄ
William Iles, VALOSUUNNITTELU
Eradj Nazimov, ÄÄNISUUNNITTELU
Maija Sillanpää, NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti, DRAMATURGI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s