Jani Toivolan omakohtainen kirja Rakkaudesta pohtii maskuliinisuutta, isyyttä, homoutta, rasismia ja kehoa

Otin kuvan Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston 7. kerroksen terassilta viime viikolla. Merkitsin tarralapuilla osuvia kohtia kirjasta arviotani varten.

Reilu vuosi sitten olin seuraamassa keskustelua, jossa yksi puhujista totesi, että radikaaleinta, mitä mustat ja ruskeat ihmiset voivat tällä hetkellä tehdä, on kokoontua yhteen pitämään hauskaa ilman vaatimusta vaikuttaa. – – Vapaus ja ilo tuntuvat nyt joka suhteessa tärkeiltä ja radikaaleilta ajatuksilta. Olen ymmärtänyt, miten vähän olen uskaltanut antaa elämässä tilaa leikille.

Jani Toivola (s. 1977) julkaisi keväällä kolmannen kirjansa Rakkaudesta (Kosmos 2021). Teos sisältää lyhyitä esseitä maskuliinisuudesta, isyydestä, romanttisesta rakkaudesta, homoudesta, toiseudesta ja kehosta. Kuten yllä oleva suora lainaus osoittaa, kirja käsittelee myös elämää mustana miehenä, mihin liittyy paine ”olla aina toimeliaana”, ”puhumassa ja vaikuttamassa”, ja kuinka kaikki henkilökohtaiset teot nähdään poliittisina kannanottoina.

Ihastuin jo ihanaan vaaleanpunaiseen kanteen. Värivalinta tuntuu myös kutkuttavan provokatiiviselta, kun kyseessä on miehen kirjoittama kirja. Teos on vetävä ja nopealukuinen, ja sen ansioita ovat myös sujuva ja kaunis kieli, avoimuus herkkien aiheiden äärellä ja tietty kepeä tyyli. Ehkä joissain aiheissa olisi voinut mennä vieläkin syvemmälle ja henkilökohtaisempaan, mutta toisaalta ymmärrän, ettei hän julkisuuden henkilönä halua avata koko elämäänsä kirjan sivuilla. Nytkin hän kertoo rohkean avoimesti joistakin käänteentekevistä miessuhteistaan.

Kiinnoistuin kirjasta siksi, että olen ihaillut Toivolan lämpimän oloista persoonaa, hyvien asioiden ajamista julkisuudessa sekä rajoja rikkovaa uraa ja elämää. Kirja olikin mielenkiintoinen kurkistus Toivolan yksityiselämään ja samalla se antoi paljon pureskeltavaa toiseuden kokemuksista ja rakkaudesta sen eri muodoissaan.

Toivola kertoo kirjansa alussa etsineensä rakkautta koko tähän astisen elämänsä ajan. Siihen on toki helppo samaistua. Saamme kirjassa kurkistaa kulissien taakse Toivolan rakkauselämään, josta hän kertoo valittuja tarinoita. Henkilökohtaiset tarinat kertovat samalla suurempaa tarinaa esimerkiksi oman identiteetin löytymisestä, ikäerosuhteen kohtaamista ennakkoluuloista, vaikeudesta parikymppisenä ottaa hellyyttä ja sitoutumista vastaan sekä etäsuhteesta viime vuoden kevään pandemian aikana.

Olen vaikuttunut siitä, että Toivola on viime vuosina jopa pienen lapsen lähivanhempana ja monipuolisena uraihmisenä ehtinyt aktiivisesti treffailemaan ja seurustelemaan eri miesten kanssa. Hän on ollut yksinhuoltajaisä keinohedelmöityksen kautta syntyneelle tytölleen tämän syntymästä lähtien. Nykyisin ala-astetta käyvä tyttö viettää viikonloppuja äitinsä luona.

Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka Toivola on vasta viimeaikoina herännyt siihen, että miesten kanssa voi olla myös hyvä ystävä ilman romanttisia tunteita. Hänen mukaansa homomiesten on usein helpompi olla ystäviä naisten kanssa kuin toisten miesten, koska miesten väliseen ystävyyteen ei yleensä kuulu heidän kaipaamaansa keskustelevaisuutta, halailua ja avoimuutta. Romanttisen rakkauden tai/ja seksin etsinsä myös usein ajaa näkemään muut miehet vain potentiaalisina kumppaneina.

Toivola avautuu kirjassaan hyvin rohkeasti myös traumaattisesta kokemuksestaan, kun joutui metsässä harrastamaan tuntemattoman miehen kanssa seksiä vastoin tahtoaan. Hän kertoi kokemuksesta myös ensimmäisessä kirjassaan, mutta yksikään toimittaja ei kuulemma ole koskaan kysynyt häneltä mitään tapahtumasta. Homomiesten kohtaama seksuaalinen väkivalta tuntuu yhä tabulta yhteiskunnassamme.

Toivola vaikuttaa ulkoapäin hyvin itsevarmalta identiteetistään, ja olikin silmiäavaava lukea siitä, kuinka vaikeaa hänelle(kin) oli teininä astua homomaailmaan. Muutamana iltana hän vain kiersi korttelia helsinkiläisen homobaarin ympärillä ennen kun uskaltautui ensimmäistä kertaa sisälle baariin. Kirja toki vei myös omiin teinimuistoihini, ja sen ajan ujouteen ja epävarmuuteen. Hetero-muotista poikkeavat teinit ovat yleensä kovin yksin ja ilman hyviä neuvoja tutustuessaan identiteettiinsä.

Yllätyin myös siitä, kuinka omissa silmissäni menestynyt ja hyvännäköinen ihminen voi olla välillä niin epävarma ulkonäöstään ja saavutuksistaan kuin Toivola on ollut. Kirja onkin hyvä muistutus siitä, että kaikilla meillä on omat epävarmuutemme, ja erityisesti meillä, jotka jollain tavoin tai useammalla tavalla erotumme joukosta. Lisäksi julkisuudessa näemme vain yleensä ihmisten saavutukset, emme onnistumisia edeltäneitä lukuisia yrityksiä ja yksinäisyyden hetkiä.

Joka kerta kun joku lausui sanan mies, halusin paeta paikalta ennen kuin joku läsnäolijoista ehtisi osoittaa minua ja tuoda esiin, etten minä ollut mies vaan petturi. En juo kaljaa enkä osaa vetää leukoja. Ajatukseni, sanani ja kehoni rönsyävät joka suuntaan. En koskaan oppinut olemaan osa ennalta sovittua ja yhtenäistä miehuuden kuvastoa. – – Kehon tuli olla valkoinen, jäntevä ja lihaksikas, joka pärjää mittelössä muita mieskehoja vastaan.

Toivola kirjoittaa siitä, kuinka on aina kokenut olevansa erilainen kuin millainen miehen ”pitäisi” olla. Hän kuvaa itseään eloisaksi, juttelevaiseksi, koskettelevaksi ja herkäksi mieheksi, mikä tuntuu minusta paljon mielenkiintoisemmalta ja mukavammalta kuin suomalaisessa kulttuurissa vallitseva jäyhä ja totinen mieheyden (ja ehkäpä myös naiseuden) ihanne. Tuntuu ikävältä, että Toivola on teini-iässä ja myöhemminkin joutunut peittelemään ja häpeämään näitä persoonallisia piirteitään. Ja ovathan herkkyys ja eläväisyys vieneet hänet teatterinlavallekin arvostetuksi näyttelijäksi.

Näin valkoihoisena on myös avartavaa kuulla, että Toivola kouluaikoina salaa häpesi vartaloaan, mikä oli erilainen kuin valkoisten poikien. Kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka voimakas samankaltaisuuden paine kouluissa ja muuallakin yhteiskunnassa vallitsee. Kuitenkin on mahdotonta, että kaikki olisivat samanlaisia, ja se olisi myös tylsää. Toivola on myöhemmin aikuisena oppinut arvostamaan erilaisuuttaan.

Mitä jos kaikki ne piirteeni, joita halusin muuttaa, ovat sittenkin olleet oikoreittejä, joita pitkin olen kasvanut itseni näköiseksi ihmiseksi? Sain tunnustella ja kokeilla. Värittää yli ja tulla takaisin. Sain kikattaa, innostua ja pelätä pimeää. – – Sain tanssia, olla impulsiivinen ja puhua tunteistani niin paljon, että leukoihin sattui. Sain kipuilun kautta tunnistaa oman ääneni, omat taipumukseni ja tahtoni, kehoni muodot ja kaaret, sen tarpeet ja aistillisuuden. Ehkä ne pojat ja miehet, joiden elämän olin ajatellut olevan helppoa, ovatkin yrittäneet henkensä edestä vältellä itseään ja tunteitaan.

Jani Toivola. Kuvaaja: Meri Bjorn / Kosmos

Jani Toivola on helsinkiläinen kirjailija, joka tunnetaan myös isänä, näyttelijänä, juontajana ja Vihreiden entisenä kansanedustajana. Toivolan aiemmat teokset ovat Musta tulee isona valkoinen (2016) ja Kirja tytölleni (2018).

Bloggauksen lainaukset ovat Jani Toivolan kirjasta Rakkaudesta.

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

208 sivua

Rakkaudesta-kirja Kosmoksen verkkosivuilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s